Ihmisellä on semmoinne sisään rakennettu vekotin, joka sanoo, että mikän ei koskaan riitä, tai ole aivan niin hyvin kun voisi olla. Tai ehkä se on lähinnä meissä rikkaan maailman pennuissa, jotka emme tiedä huonommasta emmekä siis osaa arvostaa tätä mitä meillä on. Tai kyllähän me jossain määrin. Eikä nyt pidä yleistää kovin jyrkästi, mutta me valitamme kylmistä lattioista, ei-niin-fiinistä arkiruuasta, tylsyydestä, sunnuntaipäivistä, kun kaupatkaan eivät ole auki, ihmissuhteistamme ja kaikesta muusta. En ymmärrä, miksi täytyy masentua jonkin niinkin mitättömän asian takia kun epäonnistunut suhteenluonti. Pitäisi keskittyä siihen, että minulla on kuitenkin kaikki hyvin. On katto pään päällä, ruokaa, rahaa, vaatteita jne. Kavereitakin löytyy.

Oli pakkos päästä purkautumaan. Muutenkin täytyy vetristää sormia, että saa tutkielman kirjoittamisen kunnolla vauhtiin (epätoivoinen ajatus).